tiistai 30. tammikuuta 2018

Argh, miksi ihmiset tekee sen. Joku ihan pieni, viaton ohimennen lausuttu juttu, joka sitten jää eräiden nimeltä mainitsemattomien ihmisten mieleen pyörimään. Pitäisikö? Osaisiko?  Kannattaako? Voi räkä. Toisaalta houkuttaisi, toisaalta tekisi mieli jättää muiden riesaksi. Ja jos, niin mitä ja koska ja kuinka paljon ja sitä rataa. Ei siitä mitään tule (pyörittelee kuitenkin ideoita). En mä osaa (toi ois kyllä mahdollista).

Jatkan pähkäilyä ja pään hakkaamista pöytään. Ehkä jatkan tästä joskus, ehkä en.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Aina ei vaan mene niinkuin Strömsössä...

Joo ei mee ei. Viikko sitten katselin taas aikani kuluksi YouTubea ja erään askartelijan/taiteilijan tän vuoden juttuna on art journal prompts. Päätin tarttua itseäni niskasta ja ihan oikeasti tehdä jotain, sen sijaan että vain katson ja ajattelen mitä voisin tehdä. Tammikuun teemana oli "words" ja Nina teki sivun käyttämällä tiettyjä aineita ja tekniikoita, jotka itseänikin houkutti. Ja kun vielä kyseisiä aineita löytyi ihan oikeasti kotoa (ylläri...) niin eikun hommiin.

Akvarellipaperi, gesso. Kuivatus. Kohokuviointi, värjäystä inkagoldeilla. Sanat, vähän lisämausteita ja tadaa. No, sanaksi valitsin challengen, koska tosiaan haastan itseni olemaan aktiivinen tän vuoden (jos oon hommassa mukana vielä huhtikuussa, nostan hattua itselleni). Tehtävä osoittautui sanansa mukaiseksi. Eka probleema tuli kohokuvioinnin kohdalla. Paperi oli liian iso mahtuakseen bigshotin syöttöaukkoon ja kaikki kohokuviontikansiot oli turhan pieniä. Kavensin paperia ja mietin. Jos tekisinkin kuvioinnin kahdessa osassa, ensin toiseen ja sitten toiseen päätyyn. Mittailin ja suunnittelin, joo, se toimii. Rajakohtaan jäisi hiukan tyhjää, mutta siihenhän tulisi sana, joten ei hätiä. Noh, kuinka ollakaan kohokuviointikansio oli gessotun akvarellipaperin kanssa liian paksu... Fiksailin ties mitä yhdistelmiä alustojen kanssa ja lopulta päädyin korvaamaan yhden levyn pahvipalalla. Toimii. Ei täydellisesti, mutta hei, kuka meistä on täydellinen? Mutta mä TARVIIN isomman Bigshotin, eikö tää oo ihan selkeä viesti siitä? Jos oon oikein kiltti tän vuoden, saanhan mä ostaa sellasen joululahjaksi? Eihän parisataa oo liikaa askartelujutusta?

Seuraavaksi totesin parin inkagoldin olevan auttamattomasti liian kuivia. Huokaus. Miksi ostaa jollei malta käyttää? Onpa sitten googlailtu erinäisiä keinoja pelastaa nuo ja tehty vakaa päätös käyttää edes ne muut, ettei ihan mene hukkaan. Mutta takaisin asiaan. Inkagoldia siis kohokuvioinnin päälle ja hitto että näyttikin hyvältä, siis ihan oikeasti! <3 Tämähän tuo sitten lieviä paineita lopulle, koska en halua pilata mitään. Sanan olin siis päättänyt, mutta se tarvitsi jotain lisäksi. Jonkun tekstin tai jotain. Ei muuta kuin Pinterestiin, josta ennen pitkää löytyi täydellinen (tää saa luvan kelvata) teksti. You can't spell challenge without change. Mikäs haaste se olisikaan jos menisi tuttua turvallista latua aina vaan.
Tekstin päätin leimata ja siitähän se ongelma sitten kehkeytyi. Pääsana oli helppo, ihan sopivankokoinen leimasinsetti löytyi. Mutta tuo muu! Luoja varjelkoon että meinasi hermo mennä. Se sopivamman kokoinen ei halunnut totella. Eivät pysyneet palikassa kunnolla, leimajälki jäi suttuiseksi. Ensin päätin ettei se haittaa. Mutta koska olin päättänyt kuvan lopputuloksesta myös julkaista, niin kyllä se haittasi. Ihan hitokseen. Seuraava kirjasinkoko on auttamatta liian iso, mutta ei auta. Sillä mennään mitä on ja tuleepa nyt kuitattua se leimasinsetti käytetyksi (ei joka kirjainta, mutta riittävästi, että voin sanoa käyttäneeni). Vaan musta teksti valkoisella pohjalla on aika pliisu. Mitä tehdä? Tussilla kehystää jokainen sana? Nääh, ei hyvä. Lopulta pääsanan liimasin värilliselle taustalle, hyvä. Entäs muut, teenkö saman vai jotain muuta? Päädyin leimasinmusteella tupsuttelemaan reunoja, jotta ne sopisi tyyliin. Lopputulos on ihan ok, mutta ei täydellinen. Vaan sai luvan kelvata.

Olen kyllä koko illan mulkoillut työtä tyytymättömänä, se vaan kaipaa jotain. En tiedä mitä. Taustan reunoja värjäsin sitten vielä tummalla vahakynällä ja koitin levittää sen silleen pehmeästi, mutta joko alkoholimuste tai sitten käyttäjän vaillinaiset taidot aiheutti sen, ettei se väri levity nätisti. Täytyy ehkä vielä yrittää parantaa tuota. Tai tehdä uusi, koska tekniikka oli todella houkutteleva. Voisi kokeilla muitakin värejä tuohon taustaksi ja kohokuvioinnin tehdä kohojauheilla, jolloin työn voisi tehdä suoraan albumiin (joita on tullut kirppareilta haalittua muutama). Saisi samalla käytettyä niitä Pinterestiin jemmattuja ajatelmia, joille siis ei ole sen syvällisempää merkitystä muuten, jos joku on muuta kuvitellut. Ei sillä että uskoisin kenenkään lukevan tätä tai seuraavan muuten... Mutta ettei tarvitse vetää hernettä nenuun sielläkin. ;)


maanantai 1. tammikuuta 2018

Vuosi vaihtui, muuttuuko mikään?

Tää on kai se hetki, kun pitäisi kovasti muistella menneen vuoden kohokohtia, huomata miten pahuksen ihanaa elämä onkaan ja blaablaa. No, ei se oo. Jos vuoden plussiin kuuluu vain ja ainoastaan työjuttuja, koska työ tuntuu olevan ainoa missä voi onnistua ja missä ehkä kelpaa mihinkään, mitä sitä selostaa. Ketä kiinnostaa duunarin arki? Ja entä tuleva vuosi, tuoko se mukanaan mitään odotettavaa, mitään positiivista? En usko. Samaa tasasen harmaata arkea tiedossa jatkossakin. Onhan se tietysti positiivista tavallaan, ettei nyt mitään isompia ongelmia ole.

Olin jotenkin kuvitellut tälle vuodelle jotain vähän näyttävämpää ilotulitusta, koska suomisatadiibadaaba, mutta aika mitäänsanomaton tuo kaupungin järkkäämä oli. Onhan nuo siviilien rätkyttelyt sitten paukahdelleet pitkin iltaa, mutta eipä niitä jaksa katella. Päiväsaikaan voisi sitten käydä roskia noukkimassa ja kokea olevansa parempi ihminen. ;) Ei vaan, ihan oikeasti kaikki kunnia niille, jotka tuolla jaksaa sitä ahkerasti tehdä vaikkei palkaksi saa kuin pottuilua. Miksi tehdä jotain tuollaista, mistä ei ole mitään hyötyä itselle? Sehän on täysin vastoin nykyihmisen minäminä-ajattelua, kertakaikkiaan hyi moiselle! Eihän nyt kenenkään kuulu tehdä jotain, pitää vain saada, koska minulla on oikeus. Ja juu, kävi jossain vaiheessa mielessä kirjoittaa jokunen ajatus erinäisistä asioista, mutta ehkä jätän mielipiteeni toisille foorumeille, vältytään sitten niiltä herneiltä sieraimissa... Toisilla kun on se mielipiteen vapaus, toisilla ei. Äh, en minä jaksa tänään enää mitään, jatketaan jupinaa taas toisen kerran.


keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Äkkiä, ettei kaduta!

Pikainen päivitys ennen kuin alkaa kaduttaa. Tavoite ensi vuodelle:

- jokaista omistamaani leimasinta on käytettävä edes kerran (poislukien ne, joita on jo käytetty) tai saavat etsiä uuden kodin

- ei yhtään uutta leimasinta! ei. (taas poikkeuslupa niille lehden kylkiäisille, jos lehti on ostettu muusta syystä) Leimasin ei ole syy.

- opettele nyt lopultakin tekstaamaan, ei voi olla niin vaikeeta tarttua kynään ja mustepulloon!

Lisäbonusekstratavoitteena voisi olla helmien, huovutusvillojen ja nauhojen tehokäyttö? Kankaista puolet edes pois? I can do it. I think I can.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Vähän liikaa on melkein riittävästi, right?

Voi jösses! Mitä tekee ihminen viikonloppuna, kärsiessään taas kerran migreenistä? No luonnollisesti päättää tehdä leimasininventaarion. Siispä tuumasta toimeen, lipaston laatikot (kyllä, luit oikein) tyhjäksi, koko komeus sängylle (pöydän käyttäminen on niin last season -juttu hei) ja hommiin. Ensimmäinen ei-niin-iloinen ylläri oli, että nuo kirkkaat leimasimet alkuperäispakkauksista poistettuna on huono idea. Ne nimittäin reagoivat johonkin, luultavasti säilytyslaatikon vääränlaiseen muovilaatuun ja sulavat. Sulavat siis sillä tavalla, kuin nallekarkki auringossa. Onneksi ei mitään kovin uniikkia ja tärkeää ollut mennyt pilalle, mutta ainahan se harmittaa. Vaan eipä siinä mittään, ei se nimittäin tuossa määrässä näy, jos muutaman roskiin heittää.  Nuukana jätin silti pari osittain pilalle mennyttä jemmaan, koska ajattelin kokeilla saisiko niistä leikattua ehjiä osia ja käytettyä johonkin taustasuherruksiin, kiitos tästä oikestaan kuuluu Jehkottarelle.

Vaan miten ihmeessä sitten säilytän nuo irtoleimasimet? Kokeneemmat leimailijat ovat käyttäneet cd-levyn koteloita, mutta kun nekin tuntuvat pilaavan joko leimasimen tai sen kotelon. Koteloista viis, mutta ne leimasimet! Entä piirtoheitinkalvo? Tai laminointitaskut vedettynä laminointikoneen läpi? Fiksuintahan tietty olisi ottaa leimasimet supertehokäyttöön, jotta eivät ainakaan uusina sitten olisi tuhoontuomittuja. Mutta koska mä olen mitään fiksua tehnyt? :D Tilapäisesti (ette nyt naura siellä yhtään) lätkin leimasimia paperiarkkien väliin ja päälle leimasin kuvat, että tiedän mitä mistäkin löytyy. Tämähän ei toimi pidemmän päälle, koska eivät pysy paikoillaan eikä arkit kestä nostelua. Ja tuon laatikon luonnollisesti onnistun kippaamaan nurin ennen kuukauden loppua saletisti. Mutta näillä mennään toistaiseksi.

Tässä vaiheessa totesin, että ei jaksa enää, sormet oli pikimustat (joojoo, olisi pitänyt pyyhkiä ne leimasimet puhtaaksi ja rasvata kädet ennen operaation alkua). Näin pari iltaa myöhemmin sormet on jo melkein puhtaat... Vielä olisi läpikäymättä nuo alkuperäispakkauksissa olevat leimasimet. Ettekä nyt sano mitään, mutta tiättekö, siellä on muutama pakkaus, joita ei ole koskaan edes avattu. Muutama. Ihan vain muutama. Osa on lehtien mukana tulleita "ilmaislahjoja", osa johonkin Hyvään Ideaan ostettuja. Tai tosi hyvästä tarjouksesta löydettyjä. Mä voin niitä vielä käyttää ja tarvita johonkin, eikö? Ainakin nyt, kun ostin pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen apuvälineen, jota ilman leimailu on arpapeliä. Ah, Heidin Korttipaja, tuo iiiihhaana nettikauppa joka niin kovin mielellään vastaanottaa rahani! Eikä suostu pyynnöistä huolimatta mulle myöntämään porttikieltoa. Huonoa palvelua? :D No ei, oikeasti ihan mahtavaa palvelua ja mitä sieltä ei löydy, sitä et tarvitse (paitsi jos löydät sen jostain muualta).

Ai joo, jos mä jossain vaiheessa rohkaistun, saatan liittää tähän postaukseen kuvan. Tai ehkä pari. Tai linkin nettialbumiin, jos tänne ei mahdu... Tässä vaiheessa tuli muuten mieleen, että ihan kaikki leimasimet ei olleet tuolla lipastossa, pari tuoreinta "yhtään leimasinta et enää osta, paitsi tän kun tää on tarpeellinen ja nätti eikä maksa paljon" -ostosta puuttuu. *huokaus*
*muoks* Huh, löytyivät eikä niitä ylläreitä ainakaan vielä ole lisää löytynyt. Jospa nyt olisi kaikki tässä?

Mutta koska pitää välillä itseään kehuakin, niin kyllä mä sentään kesällä sain noita ison kasan myytyäkin ja tuossa jo sivusilmällä vilkuilin, että näissä olemassa olevissa olisi vielä poistoon joutavia. Jos saisi nuo omat mahtumaan yhteen laatikkoon ja loput pois? No, kahtotaan kuin käy.


Jatkamme tätä askartelukamojen inventaariopoistohärdelliä taas. Vannon!

*muoks 5.11.*
Joo, iso kasa lähti uuteen kotiin, mutta ihan sujuvasti nuo ei yhteen laatikkoon mahdu. Tai siis kun halusin ne tuollaisiin pieniin kannellisiin. Mutta kahteen mahtuivat sujuvasti ja jos lisi joku hyvä idea säilöä ne ilman tukipahveja ja pakkauksi, niin veisivät vähemmän tilaa. Vielä kolmas laatikko, mihin voisi laittaa leimasinmusteet, kohojauheet, musteenlevittimet, akryylipalikat...no kaikki ne tarpeelliset lisähärpäkkeet. Sitten kaikki laatikot tuohon samaan hyllyyn stanssausvälineistön kanssa ja kas, meillä on sujuva korttiaskartelukeskittymä kivasti siinä. Niin paitsi ne korttipohjat ja kuoret ei tietty olisi siinä, koska ei vaan mahdu, mutta ne on sujuvasti ja selkeästi omissa laatikoissaan jo nyt.

Okei, aijaa.com ei jostain syystä halua kuvia jakaa tänne.




tiistai 29. elokuuta 2017

Pitääkö se muka oikeasti uskoa, että syksy olisi taas täällä? Sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että hanhet tekivät taas matkaa kohti lämpimiä, innokas honksotus raikasi taivaalla. Arjen koittaessa otin kiltisti pitkähihaisen pusakan aamulla päälleni töihin lähtiessä. Niin ja työkaveri aamulla totesi, että 4 kuukautta jouluun. Sekin vielä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä ennen vuodet vaan olivat pidempiä!

No juu, eipä tänään sen kummempia höpinöitä, kunhan pidän puoliväkisin tän elossa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Tätä en julkaise. Ehkä. Päivällä pyörittelin sanoja päässäni, siinä työpäivän aikana se on niin helppoa, mutta saisipa sanat siitä suoraan tänne. Tai olisinpa ollut töiden jälkeen riittävän virkeä jaksaakseni ne tuoreeltaan kirjoitella ylös. Vaan en jaksanut ja nyt ei jotenkin saa sitä ajatusta muokattua enää sanoiksi.

Eräässä harrastusporukassa puhuttiin, miten "sen ei tarvitse olla täydellisen oikein, tärkeintä on luoda illuusio oikeasta". Olen luonut illuusion omasta elämästäni, ulospäin näytän miten kaikki on hyvin, viihdyn juuri näin ja olen tyytyväinen, itseeni, elämääni, kaikkeen. Enimmäkseen uskon siihen itsekin. Kuitenkaan ei tarvita kuin pari sinänsä mitätöntä kommenttia ja illuusio särkyy. Tiedän ettei henkilö tarkoittanut pahalla, mutta osui vain huonoon hetkeen, arkaan paikkaan, siihen kohtaan säröistä sielua, joka saa sen murenemaan. Sitä tajuaa haluavansa ja jollain tavalla tarvitsevansa jotain, mitä ei koskaan tule, minkä toteutuminen on niin kaukainen haave - ehkä haave ei tässä ole edes oikea termi -  että kipeää tekee. Enemmin henkistä kipua kuin fyysistä, mutta välikö hällä, tunne on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Sitä alkaa nähdä asioita mitä ei ole, koska haluaa. Negatiivisia, positiivisia, ihan vaan asioita. Mörköjä sängyn alla, sateenkaaria ja yksisarvisia. Hetkittäin niihin uskoo, ennen kuin taas muistaa ja tajuaa, että ei, ei sitä oikeasti ole. Illuusio. Päiväunia ja painajaisia. Hykerryttäviä iloisia ajatuksia, murskaavia negatiivisia ajatuksia, jolloin tekee vain mieli käpertyä sänkyyn peiton alle ja itkeä itsensä uneen, kunnes. Kunnes mitä? Kunnes jonkun mystisen asian seurauksena kaikki muuttuu ja olen uusi ihminen? Kunnes joku ravistaa kuvitteellista lumisadepalloa, jonka sisällä elän ja asiat muokkautuvat uuteen uskoon?

Sitten toisaalta tulee kommentti, jolla taas muistutetaan, että et ole mitään, eikä susta koskaan tule mitään, tyydy siihen mitä olet sattunut saamaan ja lakkaa kuvittelemasta mitään enempää.

Kaikkea ei vaan voi korjata. Joitain asioita olisi pitänyt tehdä kauan sitten, jotta voisi nyt tehdä jotain muuta. Perustukset pitää olla kunnossa, että on jotain minkä päälle rakentaa. Halkeamat perustuksissa voi korjata, mutta se pohja pitää olla.  "Aina voi muuttua" ne sanovat. "Koskaan ei ole liian vanha opettelemaan uutta" ne sanovat. Niin helppoa sanoa, niin vaikea tehdä jotain oikeasti. Tai ei vaikeaa. Pelottavaa. Mahdotonta. Ympärilläni on niin tiiviit muurit suojana maailmaa vastaan, että niiden murtamiseen ei omat voimat riitä. Siihen pitäisi saada ulkopuolelta apua, oikealta, osaavalta taholta. Mutta kun. Miten selittää kenellekään jotain mitä et itsekään ymmärrä tai osaa pukea sanoiksi. Miten voisi vaatia ketään ymmärtämään. Edes niiden, joiden pitäisi ymmärtää, saati niiden joiden vain haluaisi ymmärtävän. Haluanko edes, kun on niin paljon helpompi jatkaa näin.

Kai tämä tästä. Tomorrow is a brand new day. Kerään sieluni sirpaleet ja liimaan ne taas kasaan. Kuka tietää vaikka joskus vielä löytäisin sen liiman, joka oikeasti pitää palat kasassa. Siihen päiväuneen uskoen. <3 "No matter how dark the world seems now, the sun will rise on a new day. Tomorrow the possibilities are endless."

Kahden vaiheilla painanko "julkaise" vai "tallenna". Toinen antaisi mahdollisuuden katua tätä huomenna.

Pari viikkoa myöhemmin: Julkaisin. Poistin. Julkaisen taas. :D Miksi kirjoittaa, jos se jää vain omiin arkistoihin. Kuitenkin luen tän uudestaan ja uudestaan. Ei tästä kukaan muu kuitenkaan ota tolkkua, en ehkä itsekään enää myöhemmin tavoita enää niitä samoja ajatuksia. Joku ymmärtää tän väärin, mutta niinhän sanojen kanssa aina käy. Joku löytää tästä ehkä omia ajatuksiaan, niinkin sanojen kanssa joskus käy. Viimeinen klikkaus, ja se on siinä, viis siitä mitä kukaan muu ajattelee. Minun blogi, minun ajatukset. Voit aina jatkaa matkaasi eteenpäin.